Ammattikorkeakoululainen

Heips! Kävi ny sitte nii et pääsin ku pääsinki sinne Seinäjoelle sosionomiks opiskeleen. Olin vaa jo sillä mielellä etten sinne pääse nii mieli on ny iha maassa eikä oo yhtää semmone olo et jee, pääsin kouluun! Paremminki et ääh, en haluu mennä. Mut mitä muutakaa mä tekisin.
Täs vaa laskeskelin et saan yli puolet vähemmän rahaa ku työttömänä kotona istues ja nytteki on jo rahojen kans ollu tiukkaa nii mitäs ny sitte. Senkää takia ny ei oikee innosta koko homma. Lainaa en haluu ottaa, mitä tahansa muuta ku sitä. Vaikka sitte sossun luukulle joka kuukausi pyytään lisää rahaa. *huokaus*

Auton bensatankkiki alko taas vuotaan. Lähin kotoo kaverille nii siinä niiren pihas se päätti sitte ruveta vuotaan. Piti käyrä ostaas siihe uutta tököttiä ja onneks kaveri sen ehti käyrä uurestaa paikkaas ennen lähin takas kämpille ajaan. Mitähä ressin aihetta vielä seuraavaks tähä väliin? Tuntuu et kaikki kasaantuu päälle eikä mikää lähäre pois, tuntuu et pää räjähtää enkä tierä miten saisin olooni lievitettyä. Tai tietäisin mut noh, ei oo mahrollista aina silloo ku tarvetta olis. Kotona hommat suju hyvin lastenlikkana eikä mitää ongelmia tai erityistä tapahtunu sielä. Kaikki meni hienosti ja heitin talviturkkiniki vihroon ja viimeen pois.

En muutenkaa enää tierä mitä tekisin. On taas asioita mikkä mua vaivaa enkä voi sille mitää, ei niiren pitäis enää vaivata. Mut minkäs sitä ittelleen mahtaa ku vaa vaivaa ja sitte pitää mennä aukoon päätään ja katua sitä myöhemmin. Ku ei tyhmä osaa pitää suutaan kiinni!
Mulla on koko ajan tosi paha olla. Kaikki paska kaatuu päälle koko ajan ja paljo kerralla. Musta tuntuu nii tyhjältä ja yksinäiseltä, niinku mun rinnas olis iso reikä joka ei umpeuru ollenkaa vaikka mitä yritän. Se paremminki vaa tuntuu kasvavan isommaks mitä enemmän menee aikaa tästä kaikesta. Oon neuvoton enkä tierä mitä pitäis teherä et mun olo paranis ja pääsisin jatkaan elämääni enkä olis nii ressaantunu, surulline tai katkera. Miks mun on pitäny löytää aina ne ihmiset jokka on nii ihania aluks mut loppujen lopuks vaa kyllästyvät muhun, mikä mussa on nii kauheeta ettei mua jakseta kattella paria vuotta pirempään?
Miks tästä on nii vaikee päästä eteenpäin, miks tällä kertaa tää on mulle nii vaikeeta?
Mulle on kasvanu suojamuuri ympärille, mä tunnen sen koko ajan. Mä en vaan pysty avaan mun syräntä tai mitää kellekkää vielä, vaikka ehkä tahtoisinki. Tierostan et tää kaikki on iha musta kiinni, ei sillä etteikö olis jo ihmisiä jokka ehkä tahtoiski mut. Mä en vaa pysty vaikka kuinka kaipaanki läheisyyttä toisen ihmisen kans, mut en mä voi antaa kellekää toivoo vaan sen takia et olis "pakko" saara joku. Ei se oo oikein sitä toista ihmistä kohtaan. Tällä hetkellä mä kaipaan mun ystäviä kaikista eniten, ehkä mä vielä joskus oon parantunu täysin..

Okei, tää ny meni taas tämmöseks avautumiseks, sori. Ja kuvaki taas puuttuu ku saan kamerani tällä viikolla takaasi exältä. Ja sunnuntaina meillä on sit lähtö sinne Unkariin, pitää ny yrittää nauttia siitä matkasta ja ottaa se semmosena irtiottona jos vaa mahrollista. Oon kuitenki kauan jo orottanu tätä matkaa.
Mut täs ny oli mun avautumiset ja mietteet.

♥: Hobbit